juhannus italialaiseen tapaan yrittänee olla suomalaista chick-litiä, mutta ei valitettavasti onnistu siinä kovin hyvin. Espoolaisen pientaloalueen asukkaat lähtevät yhdessä lomalle Toscanaan (miksi oi miksi?) ja kaikki ei sitten menekään niin kuin elokuvissa (jännä). Kirjan päähenkilö on neuroottinen Kristiina, jolla on teini-ikäisen itseluottamus ja hieman samanlaiset ongelmatkin. Miltä tämä nyt näyttää? Millaisen vaikutelman ihmiset minusta saavat? Ja ennen kaikkea: mitähän nuokin minusta ajattelevat? Hieman kulunutta ja hieman tylsää.

Kirjan voisi summata siihen jännittävään tosiasiaan, että silloin kun yrittää ihan liikaa eikä ole oma itsensä, kaikki muuttuu ihan täydeksi kakkelbergiksi. Kyseinen elämänviisaus on aiemmin esiintynyt muutamassakin kirjassa, joten Iivari ei varsinaisesti keksi pyörää uudestaan.
 
Kirjassa on liikaa stereotyyppejä, ja se vaatii lukijalta liian vähän. Jos juhannus italialaiseen tapaan olisi pelkkä chick-lit, antaisin sille enemmän anteeksi. Nyt se ei tiedä mitä se haluaa, jolloin mukaan on ymppäytynyt yritystä vakavampaankin tyylilajiin. Ei näin. Olin aikeissa kirjoittaa: ”Tämä kannattaa lukea, jos pidät Pirjo Rissasen tuotannosta”, mutta tarkemmin ajatellen ei tämä teos siellä Rissasen ympyröissäkään oikein vielä pyöri.