Luin ensimmäisen Janssonini, koska 14-vuotias serkkupoikani sanoi lukevansa hänen tuotantoaan. Yritän ammatillisista syistä selvittää, mitä teini-ikäiset lukevat.

Hopealantti (Silverkronan, 2003) on aika tyypillinen ruotsalaisen dekkaribuumin edustaja. Päähenkilö on trendikkäästi nainen, ja poliisikin vielä. Aivan kuten suomalainen kollega Maria Kalliokin, myös komisario Maria Wern tekee liikaa töitä, mistä kärsii niin avio- kuin perhe-elämäkin. Yllätys. Hopealantti ei kuitenkaan päästä lukijaa lähelle Werniä tai muita poliiseja, vaan avaa pikemminkin muiden tarinan henkilöiden elämää ja valintoja. Hopealantin tapahtumat sijoittuvat Gotlantiin, jonka historiaa teoksessa esitellään raapaisten.

Hopealanttia voisi kuvailla mitäänsanomattomalla sanaparilla ”ihan perus” eli se on nopeaa ja sujuvaa kesälukemista niille, jotka muutenkin pitävät pohjoismaisista dekkareista. Pokkariversion kantaa kevyesti mökille, laiturille, puistoon tai parvekkeelle. Hopealantti on alkukesän snack – pikkupurtava, jonka sisällön voi tunnontuskitta unohtaa.