Ensimmäinen Takamäki-sarjan dekkareista koukutti sen verran pahasti, että oli pakko jatkaa sarjan lukemista. Tappokäsky (2002) on sarjan kolmas osa.

Tarina alkaa Espoon poliisilaitoksen nuhjuisesta teleseurantahuoneesta. Konstaapeli Joutsamon tavanomaisen yöpäivystyksen keskeyttää kaksi puhelinkeskustelua. Toisessa niistä annetaan tappokäsky. Käskyn antaja ei selviä, ei liioin kohde. Joutsamo kuitenkin kiinnostuu ja asiaa aletaan selvittää. Espoon poliisissa juttu etenee Nykäselle, ja laajetessaan Helsingin poliisipiiriin se tempaisee mukaansa myös itse Kari Takamäen ja ataripoliisi Suhosen. Juonen edetessä tilausmurha saa höystettä huumerikollisuudesta, rahanpesusta ja talousrikoksista.

Rikollisten puolella häärii fiksuja ja vähemmän fiksuja, enemmän ja vähemmän päihteitä käyttäviä gangstereita rikollishierarkian jokaiselta portaalta. Toisten kanssa voisin itsekin tehdä rikoksen, toisten kanssa en ikipäivänä.   
 
Tappokäskyn vahvuudet ovat pitkälti samat kuin aiemmassa Sipilä-postauksessani mainitsemani seikat. Romaanin kieli on aitoa, niin poliisien kuin rikollistenkin suussa, mutta erityisesti kaidalta polulta poikenneiden slanginhöysteinen jargon on kiinnostavaa ja nautinnollista luettavaa. Kieli kulkee ja kuljettaa. Kerronta on vetävää mutta ei paisuttele liikaa. Sipilä kuvaa kiinnostavasti sekä rikospoliisin tarkkuutta rikoksen selvitysprosessin eri vaiheissa että sitä, miten eri rikokset kasaantuvat toistensa päälle.
 
Takamäki-sarjaa lukiessa mieleen nousee usein kysymys, miten kukaan jaksaa tehdä rikospoliisin työtä. Unen puute tuntuu olevan jatkuvaa, töitä painetaan lähes vuorotta, kun juttu on päällä, eikä perhehuoliltakaan aina voida välttyä. Toisaalta sarjan romaanit tarjoavat jaksamiskysymykseen myös vastauksen: hyvähenkinen, yhteen hitsautunut työyhteisö mahdollistaa rankankin työn tekemisen. Näiden fiktiivisten poliisien yhteishenkeä oikein ihailee.