Sipilän tuotantoa suositteli minulle noin kolmekymppinen mies. Koska kyseinen ikä- ja sukupuoliryhmä ei varsinaisesti kansoita kirjaostaja tai -lainaajatilastojen yläpäätä, otin suosituksen mielenkiinnosta vastaan. Komisario Kari Takamäestä kertovien dekkareiden sarjan aloittavaa Kosketuslaukausta (2001) oli verrattain hankala saada kirjastosta; jouduin turvautumaan varaukseen. Tästä voi päätellä jotain Takamäki-sarjan suosiosta.

Kosketuslaukaus alkaa keskiviikkoiltaisesta ratsiasta Ruskeasuolla. Valkoinen Hiace-merkkinen pakettiauto kiinnittää poliisien huomion ja etsinnöissä sen takatilasta löytyy ruumis. Takamäki tiimeineen alkaa tutkia tapausta.

Kosketuslaukaus on juoneltaan aika tavanomainen dekkari. Tapahtuu rikos, jota poliisit selvittävät. Lähtöasetelma ei lupaa kummoisia. En osaa oikein itsekään selvittää, miksi kirja oli minusta vallan oivallinen. Jotenkin tekisi mieleni sanoa, ettei siinä ollut oikein mitään erikoista. Se ei saanut pulssiani nousemaan pelosta; en esimerkiksi menettänyt yöuniani tai alkanut pelätä vessaan menoa ollessani yksin kotona. Se ei ollut erityisen vetävä tai nopeatempoinen. Luin kirjan kuitenkin erittäin nopeasti, suorastaan ahmien. En halunnut missään tapauksessa jättää kirjaa kesken ja surin, jos näin sosiaalisen elämän takia tapahtui. Lisäksi huomasin tänään kirjastossa etsiskeleväni seuraavaa Takamäki-sarjan osaa.

Kosketuslaukauksen ansiot ovat rikoksen selvittämisen arjen ja poliisin työn realistisessa kuvauksessa. Teknisen tutkinnan kuvaus vakuuttaa, ja lukuisissa yksityiskohdissa näkyy huolellinen taustatyö. Kosketuslaukauksen perusteella ei ole mikään ihme, että Sipilää luetaan (ja toivon mukaan myös ostetaan) paljon. Jos joku dekkareista pitävä ei ole vielä ehtinyt Sipilöitään lukea, suosittelen ainakin Kosketuslaukausta lämpimästi. Tosin varoitus: Takamäkiin saattaa koukuttua.