Alkukesällä lukemani Lääkäriromaani synnytti minussa pienehkön rikukorhoshuuman, ja sen innoittamana tartuin Korhoselta tänä vuonna ilmestyneeseen novellikokoelmaan Hyvästi tytöt (2009). Kuten jo aiemmin Sari Mikkosen kohdalla tilitin, minulla on vaikea suhde novelleihin. Se saattaa osittain olla syy penseyteeni Hyvästi tytöt -kokoelmaa kohtaan.

Hyvästi tytöt on 25 novellin paketti. Jokaisessa novellissa minäkertoja esittelee ja muistelee suhdettaan tyttöihin. Tytöt ovat keskenään hyvin erilaisia, mutta heitä yhdistää salaperäinen tyttöys, joka on samanaikaisesti haurasta ja itsevarmaa, viatonta ja viettelevää. Yksinkertaisin tapa tarkastella kokoelmaa pitää minäkertojan samana ja siten hahmottaa kaikki tytöt (ja tarinat) saman henkilön kohtaamiksi. Jos novelleita tarkastelisi yksittäisinä, ilman kokoelman mölttimäisyyttä, ne saattaisivat tehdä suuremman vaikutuksen.
 
Kokoelman ongelma on minusta se, että jokaisen novellin asetelma on sama. Poika tapaa tytön, sitten ollaan yhdessä (onnellisia?), ja sitten erotaan. Ja sama toistuu. Absurdeilla henkilöillä ja tapahtumilla tätä peruskaavaa yritetään häivyttää, mutta kaavasta ei silti päästä kokonaan eroon. Korhonen taitaa liioittelun ja hänellä on hyvä yksityiskohtien taju, mutta nekään eivät pelasta kaikkia novelleja, vaan kääntyvät oikeastaan itseään vastaan. Korhonen on sarkastinen, välillä liikaakin. Kun liioittelu jatkuu novellista toiseen, liian pitkään ja menee överiksi, se ei ole enää hauskaa ja kiinnostavaa, vaan ainoastaan puuduttavaa. Välillä tulee sellainen olo, että kirjailija oikein mässäilee yksityiskohdilla. Sanathan ovat ihania, mutta täytyykö niitä ihan näin huolella rakastaa?
 
Yksityiskohtien ylitsevuotavuuteen katoavat Korhosen suurimmat ansiot. Kieli ei yllä nasevuuteen tarpeeksi usein, vaan se latistuu yleispätevään hölinään. Lyhyesti (ja hieman haikeasti) on todettava: kirja on väsynyttä ja väsyttävää luettavaa. Korhoshuuman jälkiliukkailla kannustan itseni kuitenkin kokoelman loppuun. Kylmähköksi kokoelma kuitenkin jättää.