Mikkosen novellikokoelma Pääkatkaisija (2008) lojui pitkään pöydälläni niin, että se oli lähes luettu. Tilanne kuvaa hyvin koko kokoelmaa: novellit olivat juuri niin mielenkiintoisia, että ne jaksoi lukea, mutta toisaalta, ne eivät temmanneet mukaansa niin, että kokoelma olisi ollut pakko ahmia loppuun. Olin alun perin aikeissa suomia Pääkatkaisijaa tylymmin, mutta sitten luin useimmat novelleista uudestaan ja päädyin positiivisempaan arvioon.

Pääkatkaisijan novellit ovat pysäytettyjä tuokiokuvia, ja ne kuvaavat pieniä, arkisia ihmiskohtaloita. Jostain syystä määreet aito ja rehellinen nakuttavat koko ajan takaraivossani, kun yritän miettiä jotain novelleja kuvaavaa. Toisaalta, oikeastaan kaikkien kokoelman novellien perusvire on melankolinen, jopa surullinen. Niissä kaikissa kuvataan jonkinlaista muutosta tai ainakin muutoksen mahdollisuutta. Oma suosikkini kokoelman novelleista oli Ukki Sumiloff ja Tiihotar, joka kertoo murrosikäisestä Antista ja hänen isovanhemmistaan. Pinnanalaiset jännitteet ja Antin kasvu on kuvattu mieleenpainuvasti. Myös novelleissa Nos morituri te salutamos, Pustan tuulispäät ja Genetic Wasteland on kiinnostavia ja vähän vinksahtaneitakin elementtejä.

Mikkosen kokoelma oli hyvä kokeilu, joka ei kuitenkaan innosta kirjailijan koko tuotantoon perehtymiseen. En haltioitunut novellien tarinoista tai kielestä enkä siksi päästänyt niitä lähelle.