maanantai, 6. syyskuu 2010

Syksyn 10 kirjavinkit

Hesarin listaa apuna käyttäen poimin itselleni ja kenties teillekin muutamia kirjavinkkejä:

Katriina Ranne: Minä, sisareni. Romaani sisarusten välisestä suhteesta. Nemo

Niina Hakalahti: Aavasaksa. Olen lukenut kirjailijalta jotain aiemmin, ei pakollinen mutta mahdollinen.

Virpi Hämeen-Anttila: Toisen taivaan alla. Siitä yksinkertaisesta syystä, että luen aina kaikki hämeen-anttilat.

Juha Itkonen: Seitsemäntoista. Itkonen puhuttaa aina.

Essi Kummu: Karhun kuolema. En kyennyt lukemaan Maniaa, kun se oli niin kauheasta aiheesta, mutta toivottavasti luen tämän.

Piia Posti: Talven jälkeen valo. Hesarin jutussa kiinnostava kuvaus, toivottavasti luen.

Riikka Pulkkinen: Totta. Odotettu, "vaikea" toinen kirja. Toivottavasti on yhtä hyvä kuin Raja, josta pidin todella paljon.

Mikko Rimminen: Nenäpäivä. Pidin Pussikaljaromaanista, mutta en koskaan saanut Pölkkyä edes aloitettua. Toivottavasti kolmannen rimmisen kanssa käy paremmin.

Miina Supinen: Apatosauruksen maa. Pidin hänen esikoisestaan superpaljon, se oli vinksahtanut ja huikee.

Susanna Alakoski: Hyvää vankilaa, toivoo Jenna. Kirjailijan Sikalat sain pari vuotta sitten joululahjaksi, se oli todella hyvä.

Anna Gavalda: Karkumatka. Tämä oli jo kädessäni, mutta en voinut lainata kahta 7 vrk lainaa samaan aikaan, kun nykyään on taas niin vähän aikaa.

Haluaisin kirjoittaa, että luen enemmänkin kuin nämä, mutta luulen että valehtelisin. Varsinkin ulkomaisissa tarvitsen itse vinkkejä, samoin kuin miesten kirjoittamissa kirjoissa. Jos sinulla on jokunen vinkki, jaa se tänne!

maanantai, 6. syyskuu 2010

Laura Honkasalo: Eropaperit

Jos olet juuri eronnut tai eroamassa, älä lue Eropapereita. Jos et pidä surullisista kirjoista, valitse silloinkin joku toinen teos.

 Eropaperit kertoo kolmesta sukupolvesta. Yhtäällä ovat Leea ja Klaus, joiden poika Jokke alkaa seurustella Sinikan kanssa. Jokke ja Sinikka ovat toinen taso. He ovat onnellisia ja heille syntyy kaksi lasta, Sara ja Tomi. Lapsiperheen elämä kuitenkin uuvuttaa, he lakkaavat olemasta onnellisia, Jokke löytää Raisan ja haluaa erota. Sinikka on romuna, lapset pyörivät eronneiden puolisoiden välissä. Ero ei TO-DEL-LA-KAAN ole siisti ja siinä kärsivät kaikki, erityisesti lapset.
60- ja 70-lukujen kuvauksissa äänessä ovat Sinikka, Leea ja Sarakin. Lapsen näkökulma on viiltävin, ja muistuttaa Honkasalon läpimuroteoksen Sinun lapsesi eivät ole sinun kertojanääntä. 2000-luvun lopulla äänessä on lähinnä Leea.
 
Eropaperit käsittelee kaikkea sitä tunneoksennusta, joka eroon liittyy: yksinäisyyttä, hylätyksi tulemista, väärin ymmärtämistä ja toisen ohi puhumista nyt alkajaisiksi ainakin. Se pohtii kysymystä, voiko kokemusta, usein väärin toimimista, siirtää tai voiko sen antaa perintönä lapsilleen. Se pohtii myös sitä, voiko sukupolvia kestänyttä väärin toimimista katkaista, voiko joku sukupolvi päättää toimia eri lailla, oikein.
 
Eropaperit on hieno kirja, mutta ei sellainen Honkasalo, jonka aion lukea uudelleen. Tunteet, joita kirjassa työstetään, ovat poikkeuksetta negatiivisia ja siksi kirjan lukeminen on kuluttavaa. Toiseen lukukertaan ei yksinkertaisesti ole voimavaroja.

maanantai, 6. syyskuu 2010

Anne Enright: Valvojaiset

Alkukesän kirjoista Valvojaiset on ainoa, joka tuotti todellista päänvaivaa ja ponnisteluja. Irlantilaisen Hegartyn perheen vaiheita seurataan kolmen sukupolven ajan. Kirja pohtii sitä, miten menneisyydessä tapahtunut asia voi vaikuttaa pitkälle tulevaisuuteen.

Tarinan keskiössä on Veronica, joka pohtii omaa kompleksista suhdettaan isoäitiinsä, poissaolevaan äitiinsä, perheen musta lammas -veljeensä ja koko muuhun perheeseensä. Kompleksit näissä suhteissa aiheuttavat Veronicalle komplekseja myös suhteessa omaan aviomieheen ja tyttäriin. Myös suhde itseen on arvatenkin vaikea. Seksi ja uskonto ovat varsinaisia päähenkilön kompleksikimppuja. Vain harvoin uskoa ajattelevana tapakristittynä oli välillä puuduttavaa lukea sivukaupalla katolilaisuuden kipupisteistä.   
 
Tarina siirtyilee ajasta toiseen. Osa tarinasta on Veronican kuvitelmaa. Vaikka Enrightin Valvojaiset on kiinnostava kirja ja suosittelen sen lukemista, on pakko tunnustaa, että lukuhetkellä kävi vähintään kymmenen kertaa mielessä ajatus ”Miksi se nyt taas palaa siihen isoäitiinsä?”. Menneen ruoppaaminen suoritettiin kirjassa todella perinpohjaisesti.

maanantai, 6. syyskuu 2010

Elena Loisa: Julkeat

Tavallisesti pidän kirjoista, joissa kuvataan baarielämää ja epätavallisia suhteita. Kun kesälomalla luin Loisan Julkeat, pidin siitä. Nyt, kolme kuukautta myöhemmin, en ole enää varma.

Julkeiden naiskertoja pitää baareista, rahasta, juomisesta ja naimisesta. Yöelämä on erityisen makoisaa, jos joku muu maksaa. Sitä varten on suhde Pankkiautomaattiin eli Annaan. Helsingin yötä varten kertojalla on Max, luottoyöjalkailija ja paras ystävä.
 
Kerronta on ihan vetävää, ja kirjan lukee nopeasti. Sen ongelma on kuitenkin sama kuin liiallisen baarissa käymisen: se alkaa pikku hiljaa tylsistyttää. Baarissa käyminen kun on loppujen lopuksi aina sitä samaa: värikkäitä drinkkejä, ruskeita shotteja, tahmeita pöytiä, parinmuodostusrituaaleja ja loppuillan itkuista draamaa. Sitä ei jaksa kovin monta sataa sivua.
 
Kirjan pelastus on se, ettei se sorru moralisointiin eikä niin sanotun normaalin elämän ylistykseen. Illuusio siitä, että baarissa riekkuminen voi jonkun mielestä olla hauskaa hamaan tappiin asti, että se voi RIITTÄÄ ikuisesti, on paljon mielenkiintoisempi.

maanantai, 6. syyskuu 2010

Anna-Kaisa Iivari: juhannus italialaiseen tapaan

juhannus italialaiseen tapaan yrittänee olla suomalaista chick-litiä, mutta ei valitettavasti onnistu siinä kovin hyvin. Espoolaisen pientaloalueen asukkaat lähtevät yhdessä lomalle Toscanaan (miksi oi miksi?) ja kaikki ei sitten menekään niin kuin elokuvissa (jännä). Kirjan päähenkilö on neuroottinen Kristiina, jolla on teini-ikäisen itseluottamus ja hieman samanlaiset ongelmatkin. Miltä tämä nyt näyttää? Millaisen vaikutelman ihmiset minusta saavat? Ja ennen kaikkea: mitähän nuokin minusta ajattelevat? Hieman kulunutta ja hieman tylsää.

Kirjan voisi summata siihen jännittävään tosiasiaan, että silloin kun yrittää ihan liikaa eikä ole oma itsensä, kaikki muuttuu ihan täydeksi kakkelbergiksi. Kyseinen elämänviisaus on aiemmin esiintynyt muutamassakin kirjassa, joten Iivari ei varsinaisesti keksi pyörää uudestaan.
 
Kirjassa on liikaa stereotyyppejä, ja se vaatii lukijalta liian vähän. Jos juhannus italialaiseen tapaan olisi pelkkä chick-lit, antaisin sille enemmän anteeksi. Nyt se ei tiedä mitä se haluaa, jolloin mukaan on ymppäytynyt yritystä vakavampaankin tyylilajiin. Ei näin. Olin aikeissa kirjoittaa: ”Tämä kannattaa lukea, jos pidät Pirjo Rissasen tuotannosta”, mutta tarkemmin ajatellen ei tämä teos siellä Rissasen ympyröissäkään oikein vielä pyöri.