Parkkinen kohosi tietoisuuteeni, kun luin Antti Majanderin arvostelun hänen esikoisteoksestaan huhtikuussa. Harvoin olen lukenut yhtä ylistävää arvostelua, hesarista ainakaan. Ajattelin jo silloin, että luen tuon kirjan heti kun on aikaa. Parkkinen oli yhtenä puhujana Mika Waltari -seuran Kirjailijan inspiraatio-illassa Villa Kivessä toukokuussa. Kirjailijan omista sanoista välittyi vaikutelma, että kirjan eteen oli tehty paljon taustatyötä. Tein myös ulkokirjallisia huomioita Parkkisesta: hän antoi itsestään älykkään, sanojaan harkitsevan ja lempeän ystävällisen vaikutelman.

Sinun jälkeesi, Max kertoo siamilaiskaksosten, Maxin ja Isaacin, elämästä. Kaksosten lapsuudesta, nuoruudesta, sirkuselämästä ja aikuisuudesta tarjoutuu lukijalle palasia, ikään kuin pidennettyjä välähdyksiä. Majanderin arvostelun luettuani ajattelin, että teos on HISTORIALLINEN tai katkonaisuudessaan vaikealukuinen. Nämä ajatukset kumoutuivat teosta lukiessani. Historia oli läsnä, erityisesti tapahtumapaikkojen kuvauksessa ja monissa yksityiskohdissa. Se ei kuitenkaan ollut raskasta vaan helpontuntuista. Teos ei mielestäni ollut vaikealukuinen tai raskassoutuinen, vaan tarinaa oli helppo seurata ajallisista ja paikallisista katkoista ja hyppäyksistä huolimatta. Yksityiskohtien runsaus kätkee aina sisälleen ajatuksen siitä, että toiset yksityiskohdat jäävät kertomatta. Kiinnostavaa ei ole niinkään se, mistä kirjoitetaan (vaikka sekin oli tässä teoksessa mielenkiintoista!) vaan se, mistä jätetään kirjoittamatta.

Tunnustan heti: kiinnyin Isaac-veljeen täysin. Hän oli niin kokonainen, että unohdin välillä, että hän ei ollut veljestään kokonaan erillinen. Veljesten erikoisuuden ja erilaisuudenkin onnistuin välillä unohtamaan kokonaan; erilaisuudesta tuli minulle tavallista. Rakkaus, läheisyys ja yksinäisyys jäivät myös pohdituttamaan minua – erityisesti se, miten voi olla niin lähellä toista ja niin yksinäinen samanaikaisesti. Pidin kirjasta kokonaisuudessaan valtavan paljon.