Lempisen Punainen lumme (2008) sattui käteeni uuden työpaikkani kirjastossa. Luen taas vaihteeksi myös nuorten kirjoja, jotta pysyisin vähän mukana siinä kohtalaisen runsaassa nuortenkirjatarjonnassa, joka näinä päivinä iloksemme tuotetaan.

Punainen lumme on kohtalaisen perinteinen nuorten kirja. Se on 16-vuotiaan Ellan tarina, hänen kasvukertomuksensa. Ellalle sattuu jotain ikävää, ja tapahtuma alkaa nakertaa haurasta nuorta ihmistä. Kirja kuvaa myös Ellan muuttuvaa suhdetta vanhempiinsa ja ystäviinsä.

Parasta kirjassa on nuoren minäkäsityksen kuvaus. Nuoren ihmisen itsetunto on vaiheessa ja hauras; sen vahvistamiseen nuori etsii rakennusaineita niin lapsuuden kuin aikuisuuden maailmoista. Vähemmästäkin voi mennä kuuppa sekaisin, ja kirjassa (kuten valitettavasti myös liian monella todellisella nuorella) näin tapahtuukin. Kirjassa kuvataan aidosti myös henkistä jaksamista ja romahtamista sekä sitä, miten mieli suojelee kantajaansa.

Kirjan heikkous on dialogissa. Välillä dialogiin on onneksi ujutettu sellaista kieltä, jota todelliset nuoret voisivat käyttää, mutta erityisesti sinä-sanan käyttö repliikeissä vähentää henkilöiden puheen autenttisuutta. En tunne ketään 16-vuotiasta, joka kysyisi äidiltään: ”Miten pitkään sinä olet poissa?”. Kun Ella todella harmistuu, hän sanoo: ”Voi V!” Käsittämättömän laimeaa! Ei yksi vittu kirjaa kaada.

Lempisen Punainen lumme on kirjana ihan kelpo. Sillä on herkkä ja vaikea mutta hyvin ajankohtainen aihe, jota se käsittelee mallikelpoisesti. Aikuisen lukijan näkökulmasta asiat kirjassa vaan järjestyvät hieman liian helposti. Se saa kysymään, menisivätkö asiat todellisessa elämässä ihan näin siististi. Vaikeasta aiheestaan huolimatta Punaisesta lumpeesta puuttuu hieman rosoa.